10.8.1992

D:n ja E:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

D ja E ovat 11.10.1988 F:lle ja G:lle tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausuneet seuraavaa:

A oli 17.8.1985 surmannut hänen ja vaimonsa B:n ainoan rintaperillisen C:n Sen jälkeen A oli useita kertoja lyönyt teräaseella vaimoaan ja myöhemmin samana päivänä surmannut itsensä. B oli kuollut saamiinsa vammoihin 14.10.1985.

Helsingin raastuvanoikeuden määräämä pesänjakaja varatuomari Ossi Sokka oli 20.4.1988 toimittanut osituksen ja perinnönjaon puolisoiden jälkeen. Vainajien oikeudenomistajia olivat A:n vanhemmat D ja E sekä B:n äiti F ja veli G.

Pesänjakaja oli suorittanut osituksen ja perinnönjaon siten, että hän oli erottanut B:n varoista jaon ulkopuolelle A:n kuoleman jälkeen B:lle maksetut henkivakuutuskorvaukset 46 050 markkaa ja 182 200 markkaa eli yhteensä 228 250 markkaa. Tämän summan pesänjakaja oli määrännyt suoritettavaksi yksinomaan B:n kuolinpesälle perustellen päätöstään perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentin analogisella soveltamisella. D ja E ovat katsoneet, että F:lle ja G:lle ei olisi tullut erottaa edellä mainittua summaa.

Tämän vuoksi D ja E ovat kanteessaan vaatineet, että ositus ja perinnönjako kumotaan tai että sitä oikaistaan siten, että myös A:n jälkeen maksetut henkivakuutuskorvaukset 228 250 markkaa otetaan jakoon mukaan ja D:lle ja E:lle osoitetaan tuosta summasta yhteensä puolet eli 114 125 markkaa.

F:n ja G:n kanne

F ja G ovat D:lle ja E:lle 17.10.1988 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausuneet, että pesänjakaja oli toimittanut osituksen ja perinnönjaon siten, että D:lle ja E:lle tuli puolet sekä F:lle ja G:lle toinen puoli pesän varallisuudesta. Lisäksi pesänjakaja oli erottanut jaon ulkopuolelle B:lle A:n jälkeen maksetut henkivakuutuskorvaukset.

Koska pesänjakaja ei ollut ottanut huomioon A:n rikollisen teon aiheuttamaa tasinko-oikeuden ja perintöoikeuden menettämistä, oli pesänjakaja toteuttanut jaon lakia virheellisesti soveltaen. A:n toissijaisilla perillisillä ei voinut olla parempaa oikeutta, kuin mitä hänellä itsellään oli ollut. Tämän vuoksi jako olisi tullut toteuttaa siten, että A:n toissijaiset perilliset olisivat saaneet perintönä vain sen omaisuuden, mikä hänellä itsellään oli ollut.

Tämän vuoksi F ja G ovat vaatineet, että ositus ja perinnönjako kumotaan tai että niitä oikaistaan siten, että D ja E A:n toissijaisina perillisinä saavat osuudekseen vain sen omaisuuden, mikä oli ollut A:n omaisuutta ennen hänen kuolemaansa.

Helsingin raastuvanoikeuden päätös 11.4.1989

Raastuvanoikeus on asianosaisten puolin ja toisin kiistettyä kanteet katsonut, että perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan pesän vaurastuminen oli, kun pesän arvo elonjääneen puolison kuollessa oli suurempi kuin ensiksi kuolleen puolison kuollessa, luettava eloonjääneen puolison perillisten hyväksi, mikäli selvitettiin, että eloonjäänyt oli perintönä, testamentilla tai lahjana saanut vastaavan omaisuuden tai että vaurastuminen johtui ansiotoiminnasta, jota eloonjäänyt puoliso oli harjoittanut ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen.

Henkivakuutuskorvausta ei voitu verrata perintöön, testamenttiin tai lahjaan. Vaurastumisetu oli muutoin mahdollista antaa vain siinä tapauksessa, että se johtui eloonjääneen puolison ansiotoiminnasta. Raastuvanoikeus on katsonut, että perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentissa oli tyhjentävästi lueteltu ne tapaukset, jolloin viimeksi eläneen puolison perilliset olivat oikeutetut lukemaan ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen pesän vaurastuminen hyväkseen. Pesänjakaja ei näin ollen olisi saanut perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momenttia laventavasti tulkiten erottaa jaon ulkopuolelle B:n varoista A:n kuoleman jälkeen B:n maksettuja henkivakuutuskorvauksia yhteensä 228 250 markkaa.

Pesänjakaja oli soveltanut jaossa perintökaaren 3 luvun säännöksiä. Raastuvanoikeus on katsonut, että avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännös ei vaikuttanut osituslaskelmaan. Säännös koski tasingon maksamista ensiksi kuolleen puolison jälkeen. Lesken tasinko-etuoikeus vaikutti vain lesken itsensä hyväksi.

Avioliittolain 59 §:ssä säädettiin, että mikäli puoliso oli rikollisella teolla aiheuttanut toisen puolison kuoleman, hänellä ei ollut osituksessa oikeutta saada aviooikeuden nojalla mitään vainajan omaisuudesta. Arvioidessaan A:n oikeutta saada tasinkona vaimonsa omaisuutta raastuvanoikeus on katsonut, että ratkaisevaa ei ollut B:n kuolinhetki vaan hänen kuolemaansa johtaneen rikoksen tekohetki. Näin ollen A oli menettänyt oikeutensa saada avio-oikeuden nojalla B:n omaisuutta. A:n toissijaiset perilliset eivät voineet saada parempaa oikeutta.

Raastuvanoikeus on katsonut, että perinnönjako A:n ja B:n välillä oli suoritettava perintökaaren 3 luvun 1 §:n 1 momentin ja 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan.

Raastuvanoikeus on hyläten kanteet enemmälti palauttanut jaon pesänjakajalle oikaistavaksi edellä mainittujen ratkaisuperusteiden mukaiseksi. Pesänjakajan oli silloin ratkaistava myös kysymys A:n lääkärilakkolainan kuluista.

Helsingin hovioikeuden tuomio 7.8.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi D ja E sekä F ja G olivat valittamalla saattaneet asian on katsonut, että A:n kuoleman perusteella B:lle maksettuja henkivakuutuskorvauksia oli pidettävä A:n kuoleman jälkeen tapahtuneena B:n pesän vaurastumisena. Perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentissa oli lueteltu sellaiset saannot, joiden aiheuttama pesän vaurastuminen luettiin viimeksi kuolleen puolison perillisten hyväksi. Henkivakuutuskorvaus vastikkeettomuutensa sekä henkilökohtaisen luonteensa vuoksi oli rinnastettavissa säännöksessä lueteltuihin saantoihin. Henkivakuutuksen ottajalla eli tässä tapauksessa A:lla oli ollut nimenomainen tarkoitus, että korvaukset tulivat hänen lapselleen tai puolisolleen. Henkivakuutuksissa oli ollut edunsaajana "omaiset" ja vakuutussopimuslain 105 §:n tulkintaohjeen mukaisesti vakuutuskorvaukset oli tässä tapauksessa suoritettu B:lle. Korvausten luonnetta harkittaessa ei ollut merkitystä sillä, kuinka pian B oli kuollut miehensä jälkeen.

Hovioikeus on katsonut, kuten pesänjakajakin, että puheena olleisiin henkivakuutuskorvauksiin voitiin soveltaa perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentin säännöstä. Tämän vuoksi henkivakuutuskorvauksista johtunut B:n pesän vaurastuminen tuli mainitun säännöksen nojalla lukea yksin F:n ja G:n hyväksi. Muutoin kuolinpesien jaossa oli noudatettava perintökaaren 3 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 §:n 1 momentin säännöksiä.

A oli kuollut ennen B:tä ja A:n kuollessa heillä ei ollut rintaperillisiä. Perintökaaren 3 luvun sekä avioliittolain ositusta koskevien säännösten nojalla suoritettavassa omaisuuden jaossa oli raastuvanoikeuden mainitsemilla perusteilla sovellettava myös avioliittolain 59 §:n säännöstä. Vaikka A surmatessaan vaimonsa oli ollut mielenhäiriössä, surmaamisessa ilmenevää rikollisuutta ei ollut pidettävä vähäisenä.

Huomioon ottaen raastuvanoikeuden päätöksen lopputulos ei ollut olemassa perusteita velvoittaa D:tä ja E:tä korvaamaan F:n ja G:n oikeudenkäyntikuluja raastuvanoikeudessa. Asian lopputulos ja laatu huomioon ottaen asianosaiset saivat pitää kulunsa asiassa vahinkonaan.

Hovioikeus ei ole muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä siltä osin, kuin perinnönjako oli palautettu pesänjakajan oikaistavaksi. Pesänjakajan tuli ratkaista F:n jutussa esittämä kulukorvausvaatimus ja kysymys raastuvanoikeuden päätöksessä mainitun lääkärilakkolainan kuluista. Muutoin omaisuuden jako tuli suorittaa siten, että A:n kuoleman perusteella maksetuista henkivakuutuskorvauksista johtuva B:n kuolinpesän vaurastuminen luettiin yksin F:n ja G:n hyväksi ja että jaossa sovellettiin avioliittolain 59 §:ää.

Perustelut

A:n kuolemansa varalta ottamissa ryhmähenkivakuutuksissa edunsaajaksi on määrätty omaiset. Tämän perusteella Vakuutusosakeyhtiö Pohjola on päättänyt maksaa henkivakuutuskorvauksen tuolloin vielä elossa olleelle A:n vaimolle B:lle ja Jälleenvakuutusosakeyhtiö Varma tämän jälkeen tuolloin jo kuolleen B:n kuolinpesälle.

Perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan, jos pesän arvo eloonjääneen puolison kuollessa on suurempi kuin ensiksi kuolleen puolison kuollessa, on pesän vaurastuminen luettava eloonjääneen puolison perillisten hyväksi, mikäli selvitetään, että eloonjäänyt on perintönä, testamentilla tai lahjana saanut vastaavan omaisuuden tai että vaurastuminen johtuu ansiotoiminnasta, jota eloonjäänyt puoliso on harjoittanut ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen. B:n kuolinpesään tulleita henkivakuutuskorvauksia ei ole saatu perintönä tai testamentilla taikka säännöksessä tarkoitetun ansiotoiminnan johdosta. Lahjalla tarkoitetaan säännöksessä muun kuin puolison antamaa lahjaa. Vakuutusyhtiöiden suorittamissa henkivakuutuskorvauksissa ei ole kysymys tällaisista ulkopuolisen suorittamista lahjoituksista, koska perusteena suorituksille ovat olleet A:n edellä mainituin edunsaajamääräyksin ottamat henkivakuutukset, joiden vakuutusmaksut hän on maksanut. Tämän vuoksi perintökaaren 3 luvun 4 §:n 1 momentti ei sovellu mainitunlaisiin henkivakuutuskorvauksiin. Henkivakuutuskorvaukset on niin ollen otettava huomioon jaossa.

Avioliittolain 59 §:n mukaan, jos puoliso on rikollisella teolla aiheuttanut toisen puolison kuoleman, älköön hänelle osituksessa avio-oikeuden nojalla annettako mitään vainajan omaisuudesta. Tällaista seuraamusta ei tosin voida määrätä jos rikoksen tekijää ei puuttuneen syyntakeisuuden vuoksi olisi voitu tuomita teostaan rangaistukseen. Korkein oikeus katsoo kuitenkin jääneen näyttämättä, että A teot tehdessään olisi ollut syyntakeeton.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden tuomion henkivakuutuskorvauksia koskevalta osalta. Pesänjakajan tulee suorittaa omaisuuden lainmukainen jako siten, että A:n kuoleman perusteella maksetut henkivakuutuskorvaukset otetaan huomioon jaossa. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi.

Kun hovioikeuden ratkaisun lopputulosta on muutettu, F ja G saavat pitää heille vastauksen antamisesta täällä aiheutuneet kulunsa vahinkonaan.